Otava

Talo lahden rannalla, korkeitten riippakoivujen suojassa, vastapäätä sankkaa kuusimetsää. Talossa kaksi puolta, jotka yhdessä pitkän aittarakennuksen ja sen edessä olevan nauris-ja hernemaan kanssa yläpihan muodostavat.

Alapihan järven rannalla rajoittavat taas läävät, tallit, halko- ja vaunuvajat ynnä niiden päätepisteenä väenpirtti pitkän, matalan vanhanpuolen
päätyä vastapäätä.

Yläpihalta tie saunaan ja uimahuoneeseen. Alapihalta, puutarhan toiselta puolelta, pitkälle rantalaiturille, jonka kahden puolen veneet ja ymmyrkäiset venetelat. Ulompana riihet, heinäladot, niitut, pellot
ja jälleen syvä metsänrinne.

Tuossa talossa minä olen syntynyt siis! Tuon jo vanhuuttaan vaipuvan ja sammaloituvan alarakennuksen toisessa kapeassa päätykamarissa siis olen ensi kerran nähnyt isäni Auringon lempeän, siunaavan silmänluonnin.
Siinä, saman kuuman ja heleän heinäkuun aamunkoitteessa on emoni
Maa minut kerran kivulla ja vaivalla helmastaan kirvoittanut.

Paikka, jossa seison on pyhä. Ja vanha pyhiinvaeltaja siinä kumartuneekin.Tuossa ovat lehdot, joissa liikuin, tuossa kivet, joilla kiikuin. Täällä tuntee jokainen kynnys minut, täällä jokainen aidanseiväs minua vieläkin tuttavanaan tervehtää.

Onneton se, joka saapuu kotiinsa maailmanmatkoiltaan ja toivoo näkevänsä kaikki juuri samanlaisena kuin omina lapsuudenpäivinään. Uusi aika,
uudet asukkaat.

Tuosta on kokonainen huonerivi poissa, tuosta taketti. Tuosta on murahauta nurminotkoksi muuttunut ja maahan painunut sen poikki vievä porraspuu.Kaikki koivut ovat vanhuuttaan kaatuneet. Pihatuomet ja pihlajat jonnekin muualle pirahtaneet, syreenit ja kurjenmiekat eteläisten akkunain alta lakanneet kukkimasta ja sisälle kurkistamasta.Alas näkyvät romahtaneen myöskin vinnille vievät, ulkopuoliset tikkaportaat. Sauna
on hypännyt nurmen aidan taa, vastarannan metsä pieniksi halkopuiksi pilkkoutunut. Tuossa on vanha viemäri umpeen vyörähtänyt. Tässä uusi auennut halki liplattavan haapalehdon.

Mutta onhan niin paljon jäljellä vielä. Paljon vanhaa, rakasta ja tutunomaista. On mökkirypäjäs syvempänä lahden perukassa.
Ovat muinaisen tervanpolton aikaiset mäkirinteet ja haudansijat.
Onpa tuossa vielä vanhan paltamonkin maaksi maatunut emäpuu.
Tuolla polku poimettelee niinkuin ennenkin pitkin pellonpiennarta.
Täällä on vanhan maanmittarin rajapyykki aidankulmauksessa, jossa se Hövelön tilan alueet pitäjän yhteismaasta erottaa. Erikoisesti elävän mielikuvan muinaisten päivien menosta ja uusien yhtä vääjäämättömästä urkenemisesta saan koetellessani muutaman raja-aidan kohdalla erästä poika-iän taituruuttani: itsensä siitä toisella kädellä ylitse heilahuttaa! Koko aita monen metrin pituudelta kaatuu kerallani.

En ollut ottanut lukuun nykyistä painoani. Löydän itseni nenä turpeesta, pari mädäntynyttä aidanseivästä kädessäni, housunpolvi palkeenkielellä, lonkkaluu kipeästi longahtaneena. Tuosta vaivalloisesti ylös kömmittyäni näen kuitenkin vanhan raitapuun, jonka lahoon onteloon leppäkerttu nyt, niinkuin ennenkin, on pesänsä rakentanut. Siinä se nyt taas pulskana
ja punarintaisena omaa onnellista pesävirttään vierittelee:
- Hyyyitt, hyyyit! Tjässässässässäs! Juuri samaa kuin lapsuuspäivinäni.

Mesimarjat Mattilan kuokoksella muistuttavat niistä vielä enemmän. Hyrähdän noita iänkaikkisia tunnelmatotuuksia kalevalaisen kansanrunoutemme keralla puoliääneen tulkitsemaan:

»Parempi omalla maalla
vetonenkin virsun alta
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen.»

Mielialani, joka ei alunpitäenkään ole ollut kovin kaukana elegisestä, yrittää nyt aivan rintaa-riuduttavaksi painautua.