Otava

Kun suomalaisten piti eräässä lukijatutkimuksessa mainita lempirunoilijansa, eri-ikäiset naiset ja miehet vastasivat samalla tavalla: Eino Leino. Hänen runojaan löytyy suomalaisten mielirunojen listoilta
aina 1950-luvulta nykypäivään.

Eino Leino (1878-1926), alkuaan Lönnbohm, kirjoitti ja suomensi runoja
jo kouluaikanaan ja 17-vuotiaana ylioppilaana hän julkaisi ensimmäisen
runokokoelmansa Maaliskuun lauluja. Tätä kokoelmaa seurasi liki kahdeksankymmentä muuta teosta. Leinon tuotantoon kuuluu runoja, romaaneja, arvosteluja, esseitä, suomennoksia ja sanomalehtijuttuja.

Nuoruutensa ajan runoissa Eino Leino kertoo rakkaudesta sen eri muodoissa. Nämä runot ovat valoisia, lämpimiä ja ihmisläheisiä: "Mä metsän polkua kuljen / kesä-illalla aatteissain / ja riemusta rintani paisuu / ja ma laulelen, laulelen vain." Vähitellen runojen sävy alkaa muuttua apeaksi ja surulliseksi. Runoilija pohtii elämän vaikeutta, lyhyyttä ja tarkoituksettomuutta: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta. / Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. / Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni; / riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." Leinon runoja on luonnehdittu laulunomaisiksi, musikaalisiksi, mikä selittää, miksi niitä on niin mielellään sävelletty ja esitetty lauluina.

Runokokoelmat Helkavirsiä I ja II (1903 ja 1916) Leino on kirjoittanut kansarunonmittaan. Kokoelmien runoissa esiintyy kalevalamaisia, perisuomalaisia ihmisiä, joiden voitoista, tappioista ja taisteluista kerrotaan. Vaikka Helkavirsien ihmiset ovat kansanrunouden maailmasta, voisivat runot yhtä hyvin kuvata nykyajan yksilöä ja hänen elämäänsä. Paitsi yksilöitä Leino kuvasi runoissaan myös suomalaista luontoa.

Lähde: Aleksis 9 -oppikirja, s. 118-119