Otava

Eino Leino lyhyesti: ensimmäinen painettu runo 12-vuotiaana, ensimmäinen suuri käännöstyö 16-vuotiaana, ensimmäiset runokokoelmat 18-vuotiaana. Päivälehden suuntaluova vakinainen arvostelija 21-vuotiaana, Suomen kirjallisuuden pääteoksiin kuuluvan Helkavirsien kirjoittaja
25-vuotiaana. Mutta jo 30-vuotiaana Leino pelkäsi menettävänsä järkensä, 34-vuotiaana hän kirjoitti "loppunsa lähestyvän" ja 47-vuotiaana hän oli raunio, pettynyt ja monilta tahoilta saarrettu mies, jonka omaisuus rajoittui faneeriaskiin.

Eino Leinon hautajaisissa vallitsi arveluttava tunnelma. Hyväntahtoinen pappi ryhtyi puolustelemaan vainajaa ja tyynnyttelemään yleistä mielipidettä. Kauniisti sanoen: Leino kätkettiin maan poveen,
haudattiin pois silmistä.

Mitä kauhistuttavaa Leino teki? Hyvät runot ovat harvoin suuttumuksen pääasiallinen kohde. Leino ei pysynyt kansallisrunoilijalle määrätyissä rajoissa. Päivän poika ja kansansa suuren tulevaisuuden runoilija ryhtyi vaikuttamaan yleisiin yhteiskunnallisiin virtauksiin. Hän ryhtyi osallistumaan poliittisesti, mutta väärällä puolella. Leino tukeutui enemmän kansaan
kuin ylärakenteeseen. Hänellä oli vahva kansanmiehen tausta karjalaisesta Mustosten suvusta, riittävän aikainen yhteys ajan aatteisiin veljensä Kasimirin kautta, paljon lahjoja: hän ei tullut Helsinkiin valmiiksi typerrytettynä. Leinolla oli terveyttä, voimaa, paljon riippumattomuuden tuntoa ja uhmamieltä. Hän veti päälleen hallitsevan kulttuurikerroksen vihat, niin että antagonisti Koskenniemi leikkeli hänet palasiksi vielä kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Leinon kulttuuripoliittiset asenteet Rafael Koskimies tuomitsi arvovaltaisessa kirjallisuushistoriassa vuonna 1965.

Leino eli voimakkaimmat vuotensa ennen suurlakkoa ja kolme vuotta sen jälkeen. Hän kirjoitti Helkavirret 1903 ja ehdottomat huippupakinansa 1905. Suuret kokoelmat Kangastuksia, Talviyö ja Halla ilmestyivät 1902, 1905 ja 1908. Tämä kausi on Suomen historian aallonharjoja: tie Bobrikovin murhasta suurlakon kautta vanhan senaatin ja säätyjen ulosheittämiseen, yleiseen äänioikeuteen, yksikamariseen eduskuntaan ja lopulta uuteen sortokauteen. Tapahtumien kulku heijastaa hyvin Leinon omaa kehitystä optimismista pessimismiin, se on aivan rinnakkainen sen kanssa. Leino kommentoi koko ajan historian kellonlyöntejä, arvelematta ja heti.

Tämän ajan Leino ei ollut epäilijä. Hän oli täynnä uskoa kansan syvien rivien voimaan, siihen että se vastustamattomasti työntää tieltään sortovallan ja luo kaikkialle uudistavana voimana hyökyvän kansanvallan. Leino aloitti Päivälehden piirissä, joka oli nuoren kirjailija- ja taiteilijaryhmän taisteluareena. Tällä ryhmällä ei ollut vielä omaa mielipidettä liiaksi sitovaa yhteistä ryhmätaustaa, sillä oli vain yhteinen vastustaja, Venäjän kaksipäinen kotka, jota sensuuriviranomaiset suojelivat. Vanhasuomalaisten myöntymysrintama samastui siihen
ja oli nuorsuomalaisten luonnollinen vihollinen.

Sitä mukaa kun sisäpoliittiset tapahtumat vyöryivät kohti suurlakkoa,
Leino siirtyi kulttuuripoliittisista teksteistä suoraan poliittisiin. Hänestä tuli nuorsuomalainen propagandisti sen radikaaleimpaan siipeen. Hän kirjoitti, että "Ryskyen kaatuvat suuret puut/vanhat vakaumukset"
ja että  "Ajan saranat kääntyy/Suomi on synnytystuskissaan".
Leino ajoi yleistä äänioikeutta, kirkon eroa valtiosta, koulu-uudistusta, suomen kielen saattamista valta-asemaan, sosiaalisia reformeja. Linja oli nykykielellä sanottuna porvarillis-liberaalinen, mutta noissa oloissa
hyvin jyrkkä.

Ajastaan jääneille Leino kirjoitti: "Toisia muotoja etsii kansan henki itselleen. Joka ei sitä tajua taikka ei sen kehitystä seuraa, jää jälkeen. Hänelle ei kevät enää koskaan koita." Leinolaisena päällekirjoituksena koko ohjelmakokonaisuudelle oli vapaus, tämä avara ja riidanalainen käsite, jota Leino kuitenkin elämässään kaikkein sitkeimmin puolusti. Suurlakon jälkeen hän kirjoitti: "Mikä on oleva uuden Suomen henki?
Sen voi sanoa yhdellä sanalla: vapaus. Ei ainoastaan kansan vapaus, vaan myöskin uskon ja omatunnon vapaus. Vapaus kansalle ja vapaus kansalaisille, vapaus työhön ja vapaus viljelykseen, kasvamiseen
ja kehitykseen."

Parhaita pyrintöjä ei saavuteta, mutta Leino ainakin yritti. Alku näytti hyvältä: suurlakko huumasi koko kansan. Työväenluokka esiintyi ensimmäisen kerran järjestäytyneenä, mutta ei vielä uhkana porvaristolle. Suurlakko oli nuorsuomalaisten ja Leinon suuri hetki. Mutta tämä kansanyhteyden koe meni ohi, nuorsuomalaiset valitsivat taantumuksen, yhteisen rintaman porvariston mukana. Leino puolusti työväestön nousua johdonmukaisesti ja pitkään, hän toivoi sen painostavan kansanvaltaisissa uudistuksissa. Samalla hän kävi entistä kriittisemmäksi omaa puoluettaan kohtaan. Hän huomasi eräänä päivänä vapaamielisyys-sanan putoamisen Helsingin Sanomien otsikosta ja saman tien puolueen ohjelmasta. Hän pyysi tuomaan sen takaisin. Hän ojensi julkisesti oman puolueensa kansanedustajaa, kun tämä oli horjahtanut väärään seuraan. Nya Pressenin kuvatessa uutta eduskuntaa pilkallisesti leikkikentäksi Leino vimmastui parlamentarismin puolesta. Erästä nimimerkki Herra Syrjästäkatsojaa hän valisti, ettei syrjästäkatsojia yhteiskunnassa ole
eikä saakaan olla: "Me olemme jo kyllin uneksineet. Nyt toimitaan
ja taistellaan." Leino oli poliittinen moralisti ja demokraatti, mutta päämääriinsä katsoen idealisti. Aikaa myöten hän pettyi, koska puolue etääntyi hänestä oikealle. Leino vaati jyrkentämään linjaa, muodostamaan puolueen "radikaaliksi reformi- ja kulttuuripuolueeksi".

Vuonna 1907 Leino esitti suuren aatteellisen linjanvedon asettamalla Kalevalan vastakkain Runebergin Vänrikki Stoolin kanssa. Hän teki pesäeron ruotsalaisen yläluokan kulttuurin ja kansan oman, kansanrunoudessa ilmenevän kulttuurikäsityksen välille. Hän oli jo aikaisemmin moittinut nuorta Ilmari Calamniusta pessimistisestä suhtautumisesta kansaan. Kalevalan, Lönnrotin, Kiven suurta pohjavirtaa Leino nimitti "kulttuurisuomalaisuudeksi". Ruotsalainen ja suomettarelainen yläluokka vääristi sen ja esti sen kehittymisen.

Helmikuussa 1908 Leino palasi Kansallisteatterin Runeberg-juhlasta
ja kirjoitti: "Se ei ole enää totta tuo kaikki. Se oli kenties totuus jo aikanaan. Nyt se on valhetta (…) tällaisena päivänä tunnen minä aina kaikkien kansanvaltaisten vaistojen heräävän itsessäni. (…) Tämä on yläluokan huvia. Tämä ei liikuta Suomen kansan suurta enemmistöä
niin nimeksikään."

Ja samana vuonna Leino kysyi, "kuinka voi niin kaunis aamu päättyä niin harmajaan ja pimeään keskipäivään? Vastaus: aamu oli suomalainen, sen jatko suomettarelainen." Kansallinen herääminen päättyi taantumukseen. Leinon pakinat harvenivat ja lehtikirjoittajana hän vaikeni pitkiksi ajoiksi.

Vuosisadan alkukymmenillä muodostui ylittämätön kuilu Leinon kulttuuriradikalismin ja Koskenniemen johtaman oikeistolaisen kulttuuripiirin välille. Siinä luotiin joitakin Suomen ennätyksiä Leinon iskiessä taisteluasemistaan ja Koskenniemen manöveroidessa eräät likaisimmat operaatiot hänen nujertamisekseen. Tämä taistelu on irrotettu kokonaisyhteydestä ja selitetty kirjallisten sisäpiirien välienselvittelyksi. Sitä se ei ollut, se oli kulttuuripoliittinen ja maailmankatsomuksellinen yhteenotto. Eräine uusiutuvine jälkiryhmityksineen se on hyvinkin venähtänyt tämän vuosisadan mittaiseksi. Se oli esiin murtautuvan taiteen ja valtaapitävän taiteen vastakohta, mutta varsinaisesti edistyksen
ja taantumuksen vastakohta.

Yhteen koottuina Leinon taistelukirjoitukset muodostavat tämän alan suuren oppikirjan. Arkadia-teatteria ei enää ole, Agathon Meurmania ei enää ole, professori Aspelinia ei enää ole, mutta mitään olennaista ei ole menetetty: ahdasmielisyyttä, vanhoillisuutta, akateemista pöyhkeyttä, kirkollissiveellisyyttä, kansalliskiihkoa, kaksinaismoraalia, korruptiota, rahvaanhalveksuntaa: pitkä jono asenteita jotka Leino järkähtämättä veti esiin. Kun valitettiin kielenkäytön raaistumista, Leino sanoi kylmästi mädäntyneiden ainesten "viime vuosien ajalla pulpunneen esiin" ja että ne täytyykin vetää esiin, "sillä aurinko, tässä tapauksessa julkisuuden aurinko, on bakteerien voimakkain vihollinen". Poleemikkona Leino ei ollut mikään sunnuntaipoika, hän oli aikansa kauhu. Mutta hän oli käsitteen arvoinen siinä, että kaikki sanottu oli paperilla, sen takana ei ollut mitään henkilökohtaista juonittelua, sopimusta tai maksajaa: ja siksi Leino
lopulta eristettiin.

Suurlakon kahden puolen Leino eli suuruudenaikaansa. Hän oli keskipisteessä ja oman sosiaalisen asemansa huipulla. Mutta taantumuksen kiristyessä Leino pakeni ulkomaille 1908 strinbergiläiseen tapaan, uhman
ja masennuksen vallassa. Siihen oli myös yksityiset syyt. Avioliitto hajosi, koti meni, välirikko porvarilliseen elämäntapaan oli valmis. Hän oli saanut pahoja haavojakin. Italiasta hän kirjoitti L. Onervalle: "Se on suomettarelaista. Siinä leirissä, siinä ajatus- ja taistelutavassa on eräitä puolia, joita minä en anna heille anteeksi koskaan. (…) Se käärmeen pää on poljettava rikki."

Paluumatkalla Berliinistä Leino kirjoitti Pekka Haloselle: "Minulla on kaksi elinkeinoa valittavana, kun astun jalkani kotikynnykselle: ruveta joko kupinnuolijaksi tai täintappajaksi". Ja Leino luetteli seikkoja, joita kupinnuolijan roolista seuraisi: "hiljaisuus, nöyryys, vaatimattomuus, siveys, kuuliaisuus, yhteiskunnallinen arvo, marttyyrinkruunu, riutuva kirjallinen toiminta". Sen sijaan toisessa virassa, täintappajana, "ei ole 'patsast' eikä napaa, vaan vahva törkeyden virta vapaa".

Kyllä hyvin tiedetään, kumman tien Leino valitsi. Osaksi hän tietysti ajautui siihen. Hän alkoi vaipua ravintolaboheemiksi, mutta kirjoitti samalla loistavaa kirjallisuusesseistiikkaa ja aina välistä teräviä poliittisia satiireja, kuten usein siteeratun Valheen vallan. Se on verhottu tilinpäätös nuorsuomalaisuuden suhteen ja verhoamaton päätös politiikan suhteen yleensä. "Oli kerran maa, missä kaikki valehtelivat. Samomalehdet valehtelivat, puolueet valehtelivat, kaikki yksityiset kansalaiset valehtelivat, vain siksi, että he eivät osanneet puhua totta. He eivät
olleet koskaan oppineet sitä taitoa." Leino halusi perusteellisempaa välienselvittelyä menneisyyden kanssa ja uuden alkua. Pääkysymys oli tämä: "Kaksi suurta taistelua meillä on ollut , kansallinen ja perustuslaillinen. Kolmas ja syvällekäyvin kaikista on meillä edessä vielä, nimittäin radikaalinen ja yhteiskunnallinen kulttuuritaistelu, jos meidän mieli koskaan vapautua sisäisestä valheestamme."

Joulukuussa 1911 Leino erosi Helsingin Sanomien toimituksesta.
"Se atmosfääri oli jo todellakin käynyt minulle sietämättömäksi." Henkilökohtainen alamäki jatkui, tuli toinen avioero, näkyivät fyysisen rappeutumisen merkit. "Miksi elän enää? Turha kysymys!" hän kirjoitti
L. Onervalle. Vuonna 1915 hän kirjoitti Elämän koreus -kirjansa esipuheeseen tilinteon, jonka johtoteema oli tavanmukaisesti vapauden käsite. "Koko kirjallinen toimintani on ollut taistelua vapaudesta", hän sanoi. "Ei riitä nimittäin, että kerran saavuttaa vapautensa. Täytyy alituisesti taistella siitä, niin sisäisestä kuin ulkonaisesta vapaudestaan. " Hän nimitti itseään "aatteellis-kirjallisen nuorsuomalaisuuden" viimeiseksi
ja ehkä ainoaksi mohikaaniksi.

Tuntui, että Leino alkoi rakentaa omaa yksityismaailmaansa, jossa vallitseva moraalisäännöstö oli hänen itsensä määrättävissä ja toimintakykyinen.
Hän loittoni politiikasta samassa suhteessa, hänessä alkoi näkyä yleinen filantropia, eräänlainen inhimillisyyskompleksi. Hän saattoi olla terävän leikkaava, mutta usein hän asettui iskujen tielle välittämättä enää puolustautua. Sepeteus-kauden lehtipakinat ovat laajoja, sovinnollisia
ja resignoituja. Lause pitenee ja sen iskutiheys harvenee. Tuntuu että Leino pehmenee käsissä; sijattomaksi ja paikattomaksi liukuneena individualistina hän oli hankautunut yhteiskunnan isompia kappaleita vastaan liian kauan. Ja tämä onkin sivumennen sanoen yksi leinolaisia, luovan kirjallisuuden iäisyysongelmia, jonka hän sai kokea perusteellisesti. Se on kautta aikojen ollut tosiasia niille kirjailijoille, jotka tiivissaumaisessa ryhmien kentässä eivät kykene vaadittuihin lojaalisuussuhteisiin
ja varsinkaan tämän lojaalisuuden vaatimin sopimuksiin. Heitä solvataan
ja tönitään, vaikka etääntyminen on eräs ehto tarkkanäköisyydelle
ja tarkkanäköisyys on tärkein ehto tarkalle kirjallisuudelle. Leino eli
tämän ristiriidan
loppuun asti.

Mutta Leino nousi vielä kerran, hänellä oli monta nousua: maailmansodan kohistessa ympärillä ilmestyi Helkavirsien toinen sarja vuonna 1916. Leino oli taas hetken ajan ensi rivissä kirjoittamassa innostuneita runoja Venäjän vallankumoukselle. Se näytti yhtäkkiä toteuttavan vanhat unelmat sortovallan luhistumisesta ja kansanvallan tulosta. Mutta lokakuun vallankumous heitti Leinon barrikadin toiselle puolelle. Hänestä tuli oikeisto-sosialistisen Työn Valta -lehden perustajia. Hän hyökkäsi työväen väkivaltaista liikehtimistä vastaan ja pian hänen paikkansa oli valkoisen armeijan juhlarunoilijana. Hän otti vastaan propagandatilauksia. Mutta pohjalla vaikutti masentuneeksi tekevä dualismi, joka karsi ilon voitosta.
Jo juhannuksena 1918 Leino kirjoitti kadottaneensa "uskon kansaan, isänmaahan". Hän kirjoitti myös miten "Vapauden temppeli vaipuu pois" ja "sen paikalla paikka on hautain". Raoul Palmgren on kuvannut Leinon tätä vaihetta: "hänen sielussaan raivoaa magneettinen myrsky, joka saa sen ideologisen kompassineulan villisti heittelehtimään äärimmäisyydestä toiseen". Mutta niin kokonaiset ryhmätkin heittelehtivät. Ennen uljas nuorsuomalainen kulttuurijohto siirtyi miehissä monarkistien riveihin
ja tasavaltaa vastaan. Se oli sen puolueen loppu.

Vuosi 1918 jakoi Leinon kahtia, kaikin tavoin. Viron matkalla 1921, jolloin häntä juhlittiin suurena suomalaisena runoilijana, hän aiheutti skandaalin anomalla Viron kansalaisuutta ja ilmoittamalla presidentti Ståhlbergille: "Sallikaa minun päästä irti Suomen tasavallan orjista ja herroista." Se oli tämän kehitystien loppunäytöksiä. Poliittisesti puolueettomaksi hän oli julistautunut jo ennen kansalaissotaa.

Merkillinen jakautuma oli tämän ajan Leino: hän oli valkoisen kenraalin, saksalaisten maahantunkeutujien, Aunuksen retken runoilija, mutta miltei samanaikaisesti Suomen Työmiehen ja Suomen Sosialidemokraatin avustaja. Hän oli kansainvälisen sosialismin tunnustaja, yleisen amnestian vaatija, jopa hän kehitteli uuskommunistisen puolueen perustamista. Palmgrenin mielestä Leino kulki oman luokkansa mukana, mutta syövyttävän ristiriidan hinnalla. Tähän ristiriitaan hän tuhoutui.

Mutta jäljellä oli vielä kerran nousu hienon Elämäni kuvakirjan tekijäksi. Valoisan kirjan ydinaineksia ovat lapsuuden ja kotiseudun muistot, metsiin kätkeytyneen Suomen kansan ihailu. Tämä oli Leinon ehkä ehyin henkinen alue. Viimeisessä kokoelmassaan Leino sitten kirjoitti Löysäläisen laulun, joka on henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen negaatio: "Maantietä matkaa/kirjaton, karjaton mies."

Runossa luetellaan yksityiskohtaisesti, mitkä kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset sisällöt oli menetetty; vieraita ovat isänmaa, kotipaikka, koti, perhe, puolue, verot, velat ja ies.

Demokraatti Leinon tragedia vuonna 1918 ei ole marxilaisen tutkimuksen keksintö. Ristiriita repi muitakin kirjailijoita, jopa onnellisia voittajia. Pettynyt humanisti Juhani Aho istui ennen kuolemaansa sängyn laidalla
ja hypisteli käsissään uistimia ja perhoja. Maiju Lassila ammuttiin mereen. Valkoisen Suomen kiivas kannattaja Kyösti Wilkuna teki itsemurhan. Sillanpää kirjoitti Hurskaan kurjuuden ja Joel Lehtonen Kuolleet omenapuut. Kirjojen nimet ilmaisevat menetyksiä ja pessimismiä.

Leino muuntautui moneksi eläessään. Hän oli tunnevaltainen patriootti
ja avara kosmopoliitti, parhaimmillaan mitä kirkkain radikaali ja alamaihin painuessaan sumuinen teosofi. Aina hänessä oli jotakin niin lapsenomaisen avointa, että tutkimus on voinut valita omat käsityksensä melkein haluamallaan tavalla. Jos asettaa rinnakkain Rafael Koskimiehen ja Raoul Palmgrenin tulkinnat, edellinen mitätöi sen puolen Leinosta jonka jälkimmäinen nostaa pääasiaksi. Kulttuuritaistelija Leino on Koskimiehelle hymähdyksen aihe, Palmgrenille kansallinen suurmies, suurin aikalaisten joukossa. Onko totuus jossakin näiden käsitysten välillä? Leino ei jättänyt jälkeensä yhtenäistä ja riidatonta testamenttia, hän jätti niitä liian monta ja liian erilaisia.

Porvarillisella taholla halutaan kiistää Leinon yhteiskunnallinen linja. On rakennettu kokonainen Leino-mytologia, jonka äärimmäistä suuntaa voisi kutsua vaikka eräänlaiseksi tuulikannelteoriaksi. Sen mukaan Leino lauloi neroutensa suunnattomista varastoista, likipitäen tahdottomasti, niin kuin luojan lintu. Hänet on leimattu taiteilijan prototyypiksi sen kaikkein epäyhteiskunnallisimmassa ja mystisimmässä mielessä. Kuinka tämä voi pitää paikkansa miehestä, joka eli yhteiskunnassa mitä kiihkeimmin, niin että hänen oli loppujen lopuksi päädyttävä miltei täydelliseen umpikujaan?
Ei se paikkaansa pidäkään.

Marxilaiset tutkija taas katsovat kaavamaisesti, niin kuin Eino Karhu,
että "Leinon todellinen murhenäytelmä oli se, että kaikessa kapinallisuudessaankaan hän ei historian ratkaisevalla hetkellä löytänyt itsestään voimaa rikkoa välejänsä porvaristoon". Karhu on Leinon ymmärtäjiä, mutta katsoo oikeaksi sanoa, että "Leinon epävakaisuus, impulsiivisuus ja epäjohdonmukaisuus tekevät hänen olemuksestaan liian vastahakoisen ja omavaltaisen", että hänet voi sijoittaa esimerkiksi tässä tapauksessa edellytettyyn kaavaan.

Suurmiesongelmat ovat yleensäkin hankalia. On toisaalta liian paljon jaettavaa, toisaalta liian paljon karsittavaa. Viipaloitu Leino sopii kaikille, kokonainen Leino harvoille. Kuinkahan Leino itse olisi suhtautunut tähän arvaamattomaan ongelmaan? Kun etsitään linjasuoraa tietä monimutkaisessa maastossa, ei ole ihme että vaikeudet ovat suuret.
Jo hänen haudallaan väitettiin yhtä ja toista, muun muassa tämä: "Hänen unensa ovat käyneet toteen." Aika saa tehdä vielä paljon työtä Leinon unien toteutumiseksi.  

(1978) Erno Paasilinna