Otava

Ilmiöitä yhdistelemällä, ei aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken
olevaisen sisällisin ja oleellisin totuus taiteessa tulkittava.

Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita. Kootut teokset XIV.
Otava 1929, Helsinki, 97.

Matkasta on jäljellä enää finaali, joka on luonteeltaan unenomainen. Tunnen suurta halua kumartaa syvästi kiitollisena matkakumppaneilleni. Edellä on ollut esillä useita kollaasin prosessia loistavasti kuvanneita taiteilijoita tai teoreetikkoja: Proust, Joyce, Brecht, Benjamin, Aragon, Ernst, Schwitters sekä elokuvan puolelta Balázs, Eisenstein, Vertov, Bazin, Resnais, Godard - ja jokaiselta heiltä huomioita. Tässä avainkohdassa kirjoittajavalintani ei ehkä yllättäen kohdistu kehenkään heistä, vaan
on kauan sitten vaikuttanut suomalainen kirjailija: Eino Leino. Jos vedän kotiin päin, näin tapahtuu vain siksi että Leinon Suomalaisia kirjailijoita
-teoksen oivallukset ovat yksinkertaisesti ainutlaatuisen selvänäköisiä.
Hänen aiheensa oli Lönnrot, joka oli Leinolle "silloisen Suomen itsetuntoon tullut kansallishenki". Lönnrotissa "suomalainen kansanrunous löysi ymmärtäväisen kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle"

Hänessä oli vastaavuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta, läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten
kansanmiesten tuolla korpien pimennossa.

Leino toteaa, että Kalevala on "romantikon synteesi, ei realistin analyysi" ja että teoksen teemat, kuvat ja "tarkimmatkin todellisuuspiirteet" esiintyvät

aina eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä 'tervettä' realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda olevaisuuden romanttista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.

Sanat kuvaavat hyvin myös elokuvan kollaasia ja täsmäävät merkitsevästi siihen, mitä esimerkiksi Humphrey Jennings pyrki tekemään.
Leino on ymmärtänyt syvällisesti myös sen olennaisen kollaasin perusseikan, että sellaisen tekeminen vaatii yhtä lailla ehdotonta ja luovaa persoonallisuutta kuin "alkuperäisteoksenkin" - eli että montaasin
ja kollaasin kautta tapahtuva aineksien uudelleenmuotoilu tekee tekijästä sanan ehdottomassa mielessä "auteur'in", jos käytetään ranskalaisten elokuvakirjoittajien hellimää termiä. Niinpä Leino painottaa, että
jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista,
ne puuttuisivat myös Kalevalasta:

Sillä lopullisesti ei kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen makunsa vähemmän valistunut, olisi epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata
ja taivasta syleilevää luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan, painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleeseen.

Ilman Lönnrotia teoksesta "puuttuisi se lempeä tuulahdus". "Sillä samoin kun hän Kalevalansa kautta esiintyy meille taiteellisessa suhteessa aineensa objektiivisen, yleispätevän käsittelyn saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen - ynnä muun elämäntyönsä - kautta kirjallisena persoonallisuutena, jota eheämpää, kirkkaampaa
ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta".

Olennaista on, että kompilaation luoja moniäänisessä, monia lähteitä
ja identiteetiltään kadonneiden tekijöiden töitä yhdistäessään tuottaa
ja manipuloi merkitsevän yhteisesiintymisen, aivan kuten Leino oivalsi viitatessaan Kalevalasta ja Lönnrotista kirjoittaessaan egyptiläiseen, assyrialaiseen ja babylonialaiseen taiteeseen. Hänen mukaansa Lönnrot ajoi takaa "romanttista, huimaavan rohkeaa mielikuvaa" ja seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita tuntemattomat runonlaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin, tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsiväisyydellä kokosi mestariensa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle. Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän
uneksi Suomen kansalle menneisyyden. Mutta sehän oli suuren
runoilijan unelma.

Päätösluku Peter von Baghin väitöskirjasta Peili jolla oli muisti. Elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksen hahmottajana (1895-1970), SKS 2002